AJATUKSIA LINTUHARRASTUSOPTIIKAN JA AUDIOLAITTEIDEN ARVIOINNIN YHTÄLÄISYYKSISTÄ JA EROISTA

Kimmo Absetz

Eräs mielenkiintoinen rinnasteisuus kiikareiden/kaukoputkien ja äänentoistolaitteiden välillä on molempien toimiminen fyysisen maailman ja ihmisaistien rajapinnassa, elämyksiä välittävinä tai vahvistavina teknisinä apuvälineinä. Kummassakin tapauksessa laitteella on selkeästi määritettävissä oleva tehtäväkenttä ja erinäisiä mitattavissa olevia laatuparametreja, ja niiden ”tuotosta” vastaanottaa ihmisaisti, jonka syötteet puolestaan prosessoidaan hyvin komplisoidusti keskushermostossa, jonka toiminta, kokemusvaranto ja odotukset ovat jokaisella käyttäjällä (ja joka hetki) erilaiset. Toisin kuin korva, silmä on kuitenkin dynaaminen aisti joka katsojan tahdosta riippumatta pyrkii mukautumaan verkkokalvolle tulevan valon määrään, aivojen havaitseman kuvan terävyyteen, äkillisen kiintoisan liikkeen suuntaan ym.

Nykyisillä tietokoneohjelmilla lintuharrastusoptiikka kyetään suunnitteluvaiheessa mallintamaan erittäin tarkasti, mutta loppukäyttäjä ei silti välttämättä suostu arvottamaan tulosta mallintajien odotusten mukaisesti. Joten vaikka tärkeimmät optiset ominaisuudet, erotuskyky, valonläpäisy, kontrasti ja väritasapaino kyetään tarkasti spesifioimaan ja lopputuotteesta mittaamaan, kuvan kokonaislaadun ja katseluelämyksen luontevuuden ja helppouden määritteleminen on vielä pitkälti subjektiivista. Verrattuna audiolaitteiden kuunteluun on optiikan testaaminen sikäli yksinkertaisempaa, että nopeat vertailut katsomalla samaa kohdetta ovat täysin mahdollisia ja helppoja toteuttaa - esimerkiksi kahden tai useamman vierekkäisille jalustoille asetettujen eri kiikareitten välillä.

Tämä vertailun helppous on tuonut esiin myös erään lintuharrastusoptiikkaa (ja myös kameraoptiikkaa ja muuta tarkkuusoptiikkaa) koskevan seikan, jonka valmistajat mielellään soisivat jäävän piiloon ja josta audiopuolellakin puhutaan suhteellisen vähän: yksilölliset laatuvaihtelut ja niiden havaittavuus. Laatuvaihtelu on usein niin suurta, että hyvän yksilön saaminen on kuvan terävyyden ja kontrastin kannalta tärkeämpää kuin laitteen merkki tai malli. Maineikkaimpienkin valmistajien tiedotuslinja on kuitenkin johdonmukaisesti se, että suunnittelu ja laadunvalvonta ovat niin korkealla tasolla ettei jäljelle jääviä eroja kykene enää ihmissilmällä erottamaan. Audiolaitteiden kohdalla tällaisten erojen saaminen esiin kuuntelemalla on selvästi vaikeampaa, mutta olisin hämmästynyt, jos niitä ei olisi.

Jos tarkastellaan optisten laatuparametrien ja äänentoistolaitteiden mitattavien/kuultavien ominaisuuksien rinnasteisuutta, mieleen tulee ehkä seuraavanlaisia ominaisuuspareja (optiikka/audio): piirtokyky/pienten nyanssien erottuvuus; kirkkaus/luonnollinen äänenvoimakkuus; kontrasti/dynamiikka; väritasapaino/taajuusvasteen tasapainoisuus; terävän alueen laajuus/kuuntelualueen laajuus; kuvan kolmiulotteisuus/äänikuvan syvyysvaikutelma; sekä häiritsevien heijastusten määrä/signaali-kohinasuhde.

Vaikeammin audioon verrattavia ominaisuuksia ovat optiikassa reunapiirto, syväterävyys ja katsomisen helppous, ja audiossa optiikkaan verrattavista taas kenties stereokuvan ominaisuudet. Audion erilaisia määriteltyjä särömuotoja voitaneen hyvinkin verrata optiikan ns. Seidelin viiteen kuvavirheeseen (pallopoikkeama, koma, astigmatismi, kuvatason kaareutuminen ja linjavääristymä) sekä kahteen väripoikkeaman perusmuotoon (pitkittäinen väripoikkeama sekä poikittainen väripoikkeama) jotka sinällään ymmärretään, kyetään laskemaan ja testaamaan erittäin hyvin, mutta joiden havaittavuutta ja häiritsevyyttä vaihtelevissa olosuhteissa ja etenkin erilaisina yhdistelminä on jo paljon vaikeampaa hallita.

Kiikareiden ja kaukoputkien kuvan keskialueen laatua kyetään mittaamaan erittäin tarkasti MTF-testillä (modulaation siirtofunktio), mutta mittalaitteet eivät toistaiseksi ole tavallisen harrastajan ulottuvilla. Onneksi kvalitatiivisen testin tekeminen analysoimalla optiikan kykyä toistaa äärettömän pientä, kirkasta valopistettä (tähteä tai keinotähteä) antaa harjaantuneelle testaajalle nopeasti tavattoman paljon tietoa linssijärjestelmän laadusta ja mahdollisista kuvavirheistä. Jos vastaava testi olisi äänentoistopuolella mahdollinen, olisi laitteiden vertaileminen kuuntelemalla paljon nykyistä tarkempaa ja vaivattomampaa puuhaa.

Viimeinen rinnastus tulee mieleeni siitä, mitä optiikan kohdalla teen kun olen testaamisen tuloksena rajannut vaihtoehdot muutamaan mitattavilta ja arvioitavilta ominaisuuksiltaan ”riittävän hyvään ja virheettömään” malliin. Tässä vaiheessa ei rationaalinen ominaisuuksien punnitseminen enää auta, vaan parasta on rentoutua, katsella, kuunnella omia tuntojaan. Hyvistä paras on se, joka omille silmille nostettuna antaa helpoimmin ja johdonmukaisimmin käyttäjänsä unohtaa itse välineen ja uppoutua määrittämään uskomattoman kaukana olevaa pikkulintua, selvittämään korkealla kaartelevan pedon ikää pukutuntomerkkien perusteella tai vain yksinkertaisesti nauttimaan näkemästään. Samalla tavoin hyvän äänentoistolaitteiston avulla muu voi unohtua ja vain musiikki jää.